Onko yhteisöasuminen ratkaisu ongelmiin?

Kohta viisi vuotta kokemuksia yhteisöasumisesta. Kaksin ja nyt yksin. Korona-aikana yhteisöasuminen oli luksusta, kustannukset kohtuullisia ja vaikeissa elämäkohdissa naapurin kanssa nautittu iltatee, tai oikeammin keskustelu teekupin äärellä parantaa yöunen laatua.  Kun jokainen voi olla yhteisöllinen tai olla omassa rauhassaan, asuminen on vaivatonta ja elämän laatu paranee.

Ikääntyneiden yksinäisyys

Yksinäisyys sairastuttaa ja lopulta tappaa. Suomalaisista kotitalouksista jo lähes puolet (46 %) on yhden hengen talouksia (Tilastokeskus).  Sinkut eivät ole vain nuoria, meillä on yli 500 000 yksinasuvaa yli 60-vuotiasta.  Mitä vanhemmaksi elämme, sitä yksinäisemmäksi muutumme. Yksin elävä ei välttämättä koe olevansa yksinäinen, mutta verikoe voi osoittaa toista. Yksinäisyys aiheuttaa kemiallista stressiä (kortisoli-hormonin määrä kohoaa), joka altistaa pitkäkestoisena tulehduksille, heikentää immuunipuolustusta ja lisää sairastavuutta (Singer 2018, Martin-Maria et al. 2020).  Vuonna 2015 Brigham Young ‑yliopiston useita satoja tuhansia ihmisiä kattanut yksinäisyystutkimusten analyysi (Lund-Holstad et al. 2015) paljasti, että sosiaalinen eristäytyneisyys kasvatti ennenaikaisen kuoleman todennäköisyyttä jopa 50 prosentilla.  Ennenaikainen kuolema voi olla yhteiskunnan kustannusrakenteen kannalta hyvä asia, mutta harvoin kukaan meistä haluaa itse kuolla tai toivoo lähipiirissään ennenaikaista kuolemaa.

Pirkanmaan hyvinvointialueen lautakuntien puheenjohtajisto kävi kotikylässäni vierailulla. Puhuttiin paljon hoitajamitoituksesta ja laitoshoidon tasosta.  Itse ongelmaa (työntekijöiden puute, laitoshoidon kustannukset) ei kuitenkaan ratkaista enää siinä vaiheessa, kun minut kärrätään tehostetun hoidon yksikköön. Ongelma on ratkaistava jo paljon ennen tuota hetkeä.  Meidän on hoidettava asiat niin, että minimoidaan tehostetun hoidon vuorokausien määrä.  Se vähentää yhteiskunnan kustannuksia – ja tekee elämän viimeisestä jaksosta paremman minulle itselleni.

Eletään säällistä elämää: Osuuskunta Pöllökartanon ja sen pilotin, Pöllölän synty

Kirjoitin amerikkalaisen kollegani kanssa eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle raporttia hyvinvointivaltion tulevaisuudesta (Ilmola ja Casti 2014). Toimeksiantomme oli miettiä vaihtoehtoisia tulevaisuuskuvia tilanteessa, jossa talouskasvu on hidastunut ja yhteiskunta joutuu esimerkiksi ilmastonmuutoksen aiheuttamista kustannuksista johtuen karsimaan palveluja. Aika nopeasti oli selvää, että ratkaisu tilanteeseen löytyy hyvinvointiyhteiskunnasta, jossa yhteinen vointimme ei ole ainoastaan valtion vastuulla.

Tutkimuksessa oli mukana neljä asiantuntijaryhmää ja yksi kansalaisista koottu ryhmä.  Luopioisissa toimivan Kulttuuriyhdistys Mikkolan Navetan jäsenet, tavalliset fiksut ihmiset, tuottivat parhaan tulevaisuuskuvan!  Säällinen elämä ‑skenaario kuvasi ratkaisun, jossa ihmiset asuvat yhdessä ja pitävät toisistaan huolta ja julkisen sektorin hoiva-apu siirtyy mahdollisimman myöhäiseen vaiheeseen.  Totesimme, että tämä pitäisi pilotoida.  Joku osanottajista tokaisi, että tuollahan tuo Luopioisten vanha mielisairaala, Pölhölä, on aivan tyhjillään.

Sanoista tekoihin.  Samana keväänä perustettiin Osuuskunta Pöllökartano, joka osti vuonna 1910 rakennetun Pöllölä-nimisen (nimi oli muutettu 1950-luvulla Pölhölästä Pöllöläksi) mielisairaalarakennuksen Pälkäneen kunnalta yhdellä eurolla.

Rahoituksen vaikeus ja rakentamisen sietämätön keveys

Osuuskunta Pöllökartanon missio on kehittää ja pilotoida uudenlaisia hyvinvointiyhteiskunnan palveluja.  Ensimmäinen hankkeemme oli Pöllölän remontointi asumiskäyttöön. Tavoitteeksi asetettiin, että Pöllölään muuttaminen ei saa olla kiinni varallisuudesta tai tulotasosta. Rakensimme siis vuokratalon.  Jo ensimmäisestä suunnittelupalaverista saakka oli selvää, että valitsimme yritysmuodoksi osuuskunnan. Osuuskunta on mahdotonta kaapata, kauhukuvamme oli, että joku ylikansallinen hoivayritys valtaa meidän pienen pitkälle talkoovoimin rakennetun ja rahoitetun Pöllölämme.   Tarkkaan ottaen Pöllökartano on siis asumisosuuskunta. Jokainen asukas on osuuskunnan jäsen ja omistaa yhden osuuden (hinta 30 euroa), joka oikeuttaa yhteen ääneen osuuskuntakokouksessa.

Meistä aatteellisesti niin järkevä yritysmuoto osoittautui pankissa ongelmaksi! Jopa osuuspankissa sanottiin, että osuuskunta on heille vaikea yritysmuoto, kun ”ei löydy vastuunkantajaa”.  Liikepankit eivät edes tehneet lainatarjousta, mutta lopulta paikallinen osuuspankki antoi meille lainan, joka kattoi vajaan puolet rakennuskustannuksista.  Tähänkin lainaan joutuivat hallituksen jäsenet antamaan nimivakuuden ja yksi jäsenistä antoi Helsingin asuntonsa rakentamisaikaiseksi vakuudeksi.  Aran (Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus) kanssa käytiin pitkät lainaneuvottelut, mutta emme koskaan edes jättäneet investointiavustushakemusta. Aran rahoituksen ehtona oli, että asukkaat valitaan kunnan asuntojonosta, joten emme olisi voineet mitenkään vaikuttaa siihen, kuka yhteisessä keittiössä kokkaa. Onneksi moni meistä myi Pöllölään muuttaessaan omakotitalonsa, joten osa asukkaista lainasi puuttuvan summan osuuskunnalle.

Remontti suunniteltiin yhdessä ammattilaisen kanssa. Alun idealismi karisi matkan varrella ja vanhan korjaamisen yllätykset (mm. alapohjan tukiparrut olivat hapertuneet ajan mittaan puruiksi) nostivat kustannuksia sen verran, että lankkulattiat muuttuivat laminaatiksi ja purettujen hienojen paneelikattojen tilalle asennettiin koivuvanerilevyjä.  Ammattirakentajat tekivät valtaosan, mutta lattiat, seinät ja sisäkatot teimme talkoilla. Ja tietysti siivottiin jokaisen kolmen rakennusvuoden aikana joka viikonloppu, jotta työmiesten oli hyvä tulla taas maanantaina tekemään laatujälkeä.

Uudet yllätykset ja yhteiset murheet hitsasivat talkoolaiset yhteen.  Kaikki talkoolaiset eivät muuttaneet valmiiseen Pöllölään, mutta kaikki ovat vieläkin aktiivisesti mukana osuuskunnan toiminnassa.  Meiltä kysytään usein, että millaiset säännöt Pöllölässä on. Noloa tunnustaa, ettei oikeastaan minkäänlaisia.  Olihan meillä sääntötyöryhmä, mutta etukäteen oli vaikea miettiä, mitä säännöissä tulisi olla.  Niinpä käytännössä ainoa sääntö on se, että kerran kuussa pidetään asukaskokous, jossa päätetään pelisäännöistä tarpeen mukaan.   Asukaskokouksessa ongelmat ovat ainakin toistaisesti ratkenneet puhumalla.

Yhteistä elämää  

Pöllölässä on seitsemän pientä asuntoa, joissa jokaisessa on asukkaan toiveiden mukaan varustettu keittiö ja kylpyhuone.  Ja hyvä äänieristys, joten oma rauha on taattu. Jos ovi on kiinni, ei naapuria häiritä vaan laitetaan päiväkahvikutsu tekstiviestinä. Yhteisistä tiloista käytetään eniten alakerran suurta keittiötä ja ruokailukuistia. Kuistilla luetaan lehdet ja syödään aamupuuroa. Pöllölässä asuu joitakin harrastajakokkeja, joten kuistille myös katetaan juhlapyhien yhteinen ateria.  Yhteinen olohuone on vähemmässä käytössä, televisiota keräännytään harvoin katsomaan.  Yhteisiä ovat myös kodinhoitohuoneen pesukoneet ja siivousvälineet, sauna ja kellarin vierashuone. Meillä on valokuidun tuoma nopea internetyhteys, joka on yhteiskäytössä. Myös tulostin on yhteinen.

Pöllölän porukassa on sekä työssäkäyviä, että eläkeläisiä. Ja työssäkäyviä eläkeläisiä. Aluksi meillä oli miesasukkaiden enemmistö, syyskuussa 2022 asukkaista valtaosa on naisia. Nuorin meistä on 58-vuotias ja vanhin 83.

Pöllölä on meille tukikohta, josta käsin osallistumme paikkakunnan kehittämiseen. Pöllöläiset ovat mukana kunnan ja seurakunnan luottamustoimissa, Punaisen ristin, Mikkolan navetan, kyläyhdistyksen, kutomapiirin ja tieteen ja taiteen yhdistävän Muodonmuutoksia-yhdistyksen toiminnassa.