Omaishoitajan jaksamisen haasteita

Soile Syrjäläinen

Jaksan, en jaksa, jaksan. Pitäisikö jo ymmärtää luovuttaa? Lähipiirini ihmettelee turnauskestävyyttäni ajaessani parin viikon välein Lieksasta kohti napapiiriä tukemaan iäkkäiden vanhempieni kotona pärjäämistä.

Omaishoitajuudesta on tullut minulle yksi elämänvaihe, joka vie paljon energiaa, vaatii pitkäaikaista sitoutumista.  Se on välillä syyllisyyden ja ahdistuksen virittämää kipeää punnerrusta, mutta samalla iloa ja voimia tarjoilevaa arjen yhdessäoloa.

Yhteiskunnassamme vallitsee laaja yksimielisyys siitä, että ikääntyneiden tulisi asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Tätä haluavat myös iäkkäät vanhempani. Kotipalvelut ja kotisairaanhoito sekä erilaiset tukipalvelut ja lähimmäisapu auttavat hoidettavia ja hoitajaa selviytymään arjesta. Suuri haaste on sovittaa yhteen eri auttajatahojen apu avuntarvitsijan näkökulmasta mielekkäällä tavalla.

Surullista on se, että palvelut ja etuudet pitää kaivaa esille ja kaikkea pitää osata anoa. Julkiset sosiaali- ja terveyspalvelut ovat periaatteessa kaikkien ulottuvilla, mutta käytännössä piilossa.  Viranomaiset ohjaavat palvelujen käyttöä vaikeaselkoisilla ohjeilla ja sääntökirjoillaan. Olen harmissani toimintojen byrokraattisuudesta ja luukuttamisesta. Asioista päättävät tahot nojaavat päätöksenteossaan liian usein organisaatioiden talouskuriin.

Liian kaavamaisesti tarjottavat palvelut eivät aina tue omaishoitoa. Palvelevatko esimerkiksi nykyiset omaishoidon vapaat tai vaihtoehtoiset päivätoiminnat omaishoitoperheitä? Miksi vain osa hyödyntää niitä? Omaishoitajaa saatetaan helposti jopa syyllistää pitämättömistä vapaista. Systeemi ei välttämättä vastaa apua tarvitsevan yksilöllisiin tarpeisiin ja myös omaishoitajan tarpeet jäävät liian usein taka-alalle.

Korona-aika tarjoaisi nyt loistavan paikan testata omaishoidon ketteryyttä ja ideointikykyä erilaisten omaishoidon tilanteiden tueksi. Pitäisi uskaltaa ottaa uusia keinoja käyttöön. Moni omaishoitaja voisi olla valmis vaihtamaan osan vapaistaan vaikka kotiin tuotaviin aterioihin, kun tuttu lyhytaikainen hoitopaikka joutuu sulkemaan ovensa koronatilanteessa.

Monesti olen joutunut toteamaan, että apua tarvitsevan yksilölliseen tarpeeseen vastaaminen olisi tullut lopulta yhteiskunnalle standardiratkaisua merkittävästi edullisemmaksi.

Vaikka omaishoitajan ja hoidettavan näkökulma ohitetaan usein päätöksissä, niin apua kannattaa rohkeasti ja sinnikkäästi hakea niin hoidettavalle kuin hoitajalle itselleenkin. Monenlaista tukea on kyllä saatavilla, mutta se on valitettavasti piilossa ”tiskin” alla. Mahdollisuuksista saa yleensä tietoa vasta siinä vaiheessa, kun omaistaan hoitava hakee omaishoidon rahallista tukea yhteiskunnalta.

Omaishoito on vaativa kestävyyslaji, jossa jaksaminen on tietyssä mielessä moniottelua muistuttavaa selviytymispeliä: päivittäisistä kodin askareista huolehtimista, hoivaamista, eri auttajatahojen avun yhteensovittamista, viranomaisasiointia jne. Hoivatyö on usein niin sitovaa, että hoitajan perusasioiden hoitamien vaatii erikoisjärjestelyä. On aina ensin ajateltava, miten hoidettavan asiat saa hoidettua, jotta voisi ajatella itseään. Onko yhteiskunta sysännyt liikaa hoivavastuuta omaishoitajille?  Sidotaanko omaishoitaja omaishoitosopimusten myötä liian tiukasti hoivatehtävään? Jääkö omaishoitajalle liikkumatilaa, mahdollisuuksia vapaisiin, harrastuksiin ja ylipäätään omaan elämään?

Teksti: Soile Syrjäläinen, omaishoitaja

Etusivun kuva:  Georg Arthur Pflueger / Unsplash