Syksyn lukupaketti – viisi kirjaa ikääntymisestä

Arja Jämsén

Syksyn lukupaketissa esitellään viisi kiinnostavaa kirjaa, jotka lähestyvät ikääntymisen kysymyksiä eri näkökulmista. Esillä ovat vanhenemisen kokemukset, eläköitymiseen liittyvät pohdinnat sekä muistisairauksista kertominen lapsille. Tuore oppikirjakin löytyy lukupaketista.

Päivä on tehnyt kierroksensa

Monille, varsinkin Tampereen ylipistossa aikoinaan opiskelleille, sosiaalipsykologian professori Antti Eskola oli mieleenpainuva, vaikuttava ja arvostettu opettaja ja tutkija. Otimme viime syksynä haikeudella vastaan tiedon hänen poismenostaan.

Sitä suuremmalla mielenkiinnolla tarttuu hänen viimeiseksi jääneeseen kirjaansa Vanhanakin voi ajatella. Tiedämme, että hän kirjoitti kirjan viimeisen pisteen tasan viikkoa ennen kuolemaansa.

Jo kirjan otsikosta paistaa Eskolan ajattelun monikerroksellisuus, ehkä jopa ilkikurisuus tai ironia.  Ja alaotsikko Mielikuvista ja niiden voimasta kertoo, että vaikka ihminen vanhetessaan rapistuu fyysisesti, hän voi ajattelulla ja mielikuvituksella laajentaa elämäänsä.

Eskolan kirja ei niinkään ole kertomus vanhenemisesta, vaan enemmänkin elämästä ja sen päättymisestä. Hän itse kuvaa kirjaansa jutusteluksi, joka hänen toivoakseen antaa lukijoille mielenkiintoista pohdittavaa ja hupia.  ”… yksin asuva vanha mies istuu nojatuolissaan ja seuraa sanomalehdistä maailmanmenoa ja kommentoi sitä ajatuksissaan”, Eskola kirjoittaa.

Kirjan rakenne on päivän kierto, joka alkaa aamun toimista. Kirja jatkuu päivän moneen suuntaan kiertyvillä pohdinnoilla ja päättyy iltaan, jolloin ajattelija valmistautuu yöhön ja myös elämän päättymiseen.

Aamupissa vie ajatukset erilaisiin vessamuistoihin, Afrikan saniteettiongelmiin ja tyttöjen asemaan. Aamupalalla hän pohtii lapsuuden puuroa ja muistelee lapsuudenkodin hätäisiä aamiaisia, sillä aina oli kiire tilan töihin. Ja toisaalta hän muistelee nauttimiensa englantilaisten ja tanskalaisten aamiaispöytien houkuttelevuutta ja tanskalaisten hyggeä. Ajatus kulkee tajunnanvirtamaisesti miettimään, mihin aika on mennyt, voisiko kaiken aloittaa alusta.

Eskola puhuu vahvasti mielikuvien voimasta: ”Mielikuvistaanhan vanhanakin vielä saa iloa ja nautintoa, vaikka konkreettiset ilon lähteet olisivatkin jo vähissä.”

Kirjan aiheet ovat moninaiset. Ne ovat esseitä Suomi 100 -kampanjoista transsukupuolisuuteen, alkoholin käyttöön ja aktiivimalliin. Jatkuvan aktiivisuuden vaatimusta yhteiskunnassa Eskola kommentoi kysymällä, pitääkö vanhanakin näyttää, kuinka erinomainen on. Hedelmällisempää olisi riittävyyden eetos eli että elämä on tavoitteisiin nähden ihan hyvää. Hän muistuttaa, että aktiivisuus voi olla myös henkistä aktiivisuutta.

Eskola miettii myös monipuolisemman vanhuskuvan tarvetta, uskontoa ja uskonnollisuutta sekä ihmisarvoista elämää. Se on omannäköistä, itselle arvokasta ja tuottaa merkityksellisyyden kokemusta.

Herkullisia ovat Eskolan pohdinnat tieteellisestä tiedosta ja arkiajattelusta. ”Jos a, niin b”, tuo elävän muistikuvan tutkimusmenetelmien luennoista Tampereen yliopistossa. Eskola rohkaisee ”meitä vanhoja”, luottamaan arkikokemukseen. ”Ei ole pakko ajatella, tai ainakaan väittää, että se, mitä kokemuksen avulla päättelemme, on yleinen totuus, niin kuin tutkijat ajattelevat väitteistään. Riittää, kun sanon, että tämä pätee minuun.”

Kirja päättyy iltaan, punaviinilasilliseen ja mietteisiin elämän hyvästä lopusta. Kaarlo Sarkian runon sanoin ”On ehtoo hämäräinen, ja saunat sauhuaa”. Hyvää yötä.

Antti Eskola: Vanhanakin voi ajatella. Mielikuvista ja niiden voimasta. Tallinna: Vastapaino. 2019.

 

Yksinäisyyden monet sävyt

Yksinäisyys tappaa, on yksi viime aikojen pelotteluotsikoita iltapäivälehdissä. Pitääkö ihmisten yksinäisyydestä olla huolissaan?

Väitöskirjatutkimuksessaan Yksinäisyys ja elämänkulku (2016) Elisa Tiilikainen haastatteli kymmentä ikääntynyttä ihmistä, suurinta osaa pitkällä aikavälillä useampaan kertaan, ja näiden ihmisten ääni kuuluu kirjassa vahvana. Väitöskirjasta on muokattu ”kansanversio”, joka ei väitöskirjasta poiketen keskity vain ikääntyneiden yksinäisyyteen vaan käsittelee aihetta laajasti.

Keskeinen kysymys on, mitä yksinäisyys arkielämän kannalta tarkoittaa. Yksin asuminen ei yksioikoisesti tarkoita yksinäisyyttä eikä parisuhde yksinäisyyden puutetta. Yksinäisyys on omakohtaista eikä sitä voi mitata esimerkiksi ystävien määrällä.

Yksinäisyys ei myöskään ole aina tai yksinomaan kielteinen olotila. Suomen kieli ei taivu kuvaamaan ilmiön eri sävyjä. Englannin kielessä yksinäisyydelle on kaksi sanaa: loneliness ja solitude, joista jälkimmäistä käytetään yksinäisyydestä myönteisessä merkityksessä.

Kansainvälisessä vertailussa suomalaiset eivät ole mitenkään erityisen yksinäisiä eikä yksinäisyys näytä lisääntyneen, vaikka niin usein väitetään. Tilastojen mukaan 20–25 prosenttia ihmisistä kokee yksinäisyyttä silloin tällöin. Syvää jatkuvaa yksinäisyyttä kokee 10 prosenttia.

Tiilikaisella on yksinäisyydelle vivahteikkaat määritelmät, sillä yksinäisyys ei ole yksiulotteinen ilmiö. Hänen mukaansa yksinäisyyttä voidaan luonnehtia jakamattomina hetkinä. Se voi liittyä johonkin tiettyyn elämänvaiheeseen ja olla ohimenevää. Tai se voi olla koko elämänaikaista. ”Jo lapsuudessa tunsin erillisyyttä ja olin yksin”, kertoo eräs Tiilikaisen haastateltavista.

Toteutumattomat elämänvaiheet ja sosiaaliset roolit, esimerkiksi isovanhemmuus, voivat luoda yksinäisyyden tunnetta. Samoin puolison kuolema, avioero, eläköityminen tai työttömyys voivat nostaa yksinäisyyden pintaan.

Tiilikainen pohtii myös yksinäisyyden vähentämisen keinoja. Hän nostaa esille yksinäisyyden yhteiskunnallisen luonteen ja arjen infrastruktuurin, muun muassa kaupunkisuunnittelun merkityksen. Yksinäisyyden kokemusta voidaan torjua osallisuutta vahvistamalla.

Kirja soveltuu kaikille, joita yksinäisyys ja yksinäisyyden moniulotteisuus koskettavat. Tiilikaista sopii kiittää yhteiskunnallisesti merkittävän tutkimustiedon levittämisestä kaiken kansan ulottuville.

Elisa Tiilikainen: Jakamattomat hetket. Yksinäisyyden kokemus ja elämänkulku. 2019. Tallinna: Gaudeamus.

 

Käytännönläheinen oppikirja hyvästä vanhuudesta

Hyvä vanhuus -oppikirja iskee ajan hermoon. Niin paljon vanhustyön puutteet ja ongelmat ovat tänä vuonna olleet otsikoissa.

Kirjan perusviesti on, että ihminen on vanhanakin yksilö ja oma persoonansa. Vanhat ihmiset ovat keskenään vähintään yhtä erilaisia kuin muunkin ikäiset. He poikkeavat toisistaan terveydentilaltaan ja toimintakyvyltään, koulutukseltaan, työhistorialtaan ja elämänkokemuksiltaan. Ja samalla Jenni Kulmalan sanoin ”valta päättää omista asioista sekä oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi ja kokea olevansa merkityksellinen kuuluvat kaikille”.

Kirjoittajat ovat vanhustyön tutkijoita, kehittäjiä ja käytännön työn ammattilaisia. Kirja jakaantuu kolmeen kokonaisuuteen. Ensimmäisessä käsitellään kohtaamista, vuorovaikutusta ja asennetta, toisessa terveyden edistämistä ja aktiivista arkea ja kolmannessa elinympäristöä sekä taidetta ja kulttuuria aktiivisen arjen kehikkona.

Kirjan tärkeimpinä aihealueina pidän elinympäristöä (Merja Rantakokko) ja teknologiaa (Marja Äijö ja Päivi Tikkanen), joita molempia käsitellään tuoreella tavalla. Ympäristö nostetaan merkittäväksi hyvinvointia ja osallisuutta vahvistavaksi osatekijäksi, asui vanhus kotona tai hoivakodissa.

Kirjassa kuvataan ikääntymisen ekologista mallia ja todetaan, että sosiaalinen ja fyysinen ympäristö voivat sekä tukea että toisaalta myös rajoittaa vanhuksen mahdollisuuksia elää aktiivista arkea. Teknologiasta esitellään monia sovelluksia, joilla teknologia tukee vanhuksen toimintakykyä, mielen hyvinvointia tai sosiaalista vuorovaikutusta.

Hyvä vanhuus -kirja tarjoaa alaotsikkonsa mukaisesti konkreettisia menetelmiä aktiivisen arjen tukemiseen. Muun muassa muistityöstä (Anita Pohjanvuori) on kirjassa pätevä tietopaketti. Pohdintatehtävät virittävät omaa tai työyhteisön ajattelua eteenpäin. Lisäksi tarjotaan lukuvinkkejä, jos lukija haluaa perehtyä aiheisiin vielä syvemmin.

Jos jotain vielä voisi toivoa jatkoon, niin se oli gerontologisen sosiaalityön nykyistä vahvempi osuus hyvän vanhuuden tukemisessa. Epäilemättä sosiaalialan työllä olisi sosiaalisen asiantuntijana paljon annettavaa hyvän vanhuuden edistämiseen.

Lähipiiriini kuuluu 102-vuotias, jonka aktiivinen arki on minulle konkreettinen esimerkki hyvästä vanhuudesta. Esittelin hänelle kirjan sisältöjä ja kysyin, miltä kuulostaa. Hän nyökytteli hyväksyvästi ja lisäsi nauraen, että huumori on hyvä elämänasenne, vanhanakin.

Vanhustenhuollon ja hoivakotien akuuttien ongelmien aikakaudella Jenni Kulmalan ja kumppaneiden oppikirjan toivoisi kuluvan vanhusalan työntekijöiden, esimiesten, opiskelijoiden sekä myös omaisten ja vapaaehtoistoimijoiden käsissä. Suosittelen kirjaa myös muiden alojen ammattilaisille, esimerkiksi yhteiskuntasuunnittelijoille ja kaupan työntekijöille, jotka kaikki osallistuvat osaltaan ikäystävällisen yhteiskunnan rakentamiseen.

Jenni Kulmala (toim.) Hyvä vanhuus. Menetelmiä aktiivisen arjen tukemiseen. PS-kustannus. 2019.

 

Millä eväillä eläkepäivistä hengissä

Sanottakoon mitä tahansa, eläkkeelle jääminen on iso elämänmuutos. Se on sitä esimerkiksi taloudellisesti, henkisesti, sosiaalisesti ja aikataulullisesti.

Osa ihmisistä odottaa eläkkeelle pääsemistä riemuissaan. Edessä on vapaus ja ehkä vielä jonkin uuden elämän alku. Osa joutuu eläkkeelle ehkä vastentahtoisesti ja suhtautuu eläköitymiseen pelonsekaisin tuntein.

Näihin pohdintoihin Pekka Järvinen tarttuu kirjassaan Miten selvitä eläkepäivistä hengissä. Kirjan sisällöt vaihtelevat humoristisista tarinoista syvällisempiin vanhenemisen pohdintoihin. Järvinen on työelämään erikoistunut psykologi, jolle eläköityminen on lähitulevaisuudessa myös omakohtaisesti edessä.

Miltä tuntuu, kun kaikki päivät ovat vapaapäiviä? Kun kalenterissa ei ole enää merkintöjä? Kun kukaan ei enää erityisemmin kaipaa? Mistä päiviin uutta täytettä ja sisältöä? Mistä elämään tarkoitusta ja merkityksiä?

Kirjan kiinnostavaa antia on pohdinta, miten tuore eläkeläinen joutuu kohtaamaan itsensä. Edessä on ns. kolmas ikä. Tässäkö tämä elämä oli? Onko minulla vielä mahdollisuuksia ja miten ne käytän? Elämän rajallisuus on todellista. Onko edessä karun elämän viimeinen taisto vai puhkeaako elämä vielä upeaan joutsenlauluun?

Järvinen kirjoittaa, että kolmasikäläiset ovat välitilassa. He eivät kuulu enää työssäkäyvään väestöön, mutta eivät myöskään ole vanhuksia. Heillä ei ole statusta eikä oikein vakiintunutta nimitystäkään.

Eläköitymiseen liittyvät monet tunteet tuntuvat olevan meillä Suomessa tabu. Kymmenettuhannet jäävät vuosittain vanhuuseläkkeelle ja miettivät loppuelämänsä suuntaa. Vanhuuden ja vanhenemisen psykologia tieteenalana ja käytäntönä ei näytä olevan kovin laajaa. Vain harvoin saattaa eläkeläisellä olla mahdollisuutta uudessa elämänvaiheessa auttavaan valmennukseen tai keskusteluun asiantuntijan kanssa. Sen sijaan ja onneksi keskustelua käydään ja kokemuksia verrataan vertaisten ikätovereiden kanssa.

Järvinen kirjoittaa sujuvasti, jutustelutyyliin, ja kirja on helppolukuinen. Kirjalla on keskustelun herättäjänä paikkansa ikääntyvässä yhteiskunnassa. Suoria vastauksia se ei anna, mutta esittää hyviä kysymyksiä ja näkökulmia. Kirjalla voisi olla käyttöä työpaikkojen henkilöstöhallinnossa, eläkevalmennuksissa tai vaikkapa eläkeläisjärjestöissä.

Pekka Järvinen: Miten selvitä eläkepäivistä hengissä. WSOY. 2017.

 

Miten kerron lapselle muistisairaudesta

Pupukki, vanha pupuherra, katosi markkinoilla, ja Pupumumma oli kovasti huolissaan. Pupukki löytyi, mutta muutakin kummallista alkoi tapahtua, muun muassa silmälasit löytyivät jääkaapista porkkanahyllyltä. Ja niinhän tutkimuksissa kävikin sitten ilmi, että Pupukki sairastaa muistisairautta.

Näin alkaa satukirja Pupukin muistipulmista. Kirjan tavoitteena on auttaa vanhempia kertomaan isovanhemman muistisairaudesta lapselle.

Kirja on tarkoitettu pienille lapsille, 4–10-vuotiaille, ja kirjan kappaleet toimivat toimii ehkä parhaiten keskustelun avauksina. Yksinkertainen piirroskuvitus tukee tekstiä. Kirjassa käydään läpi sairauden ja hoidon kulkua sekä esimerkiksi, miten sairaus saattaa muuttaa käyttäytymistä. Lapset oppivat ymmärtämään Pupukkia, hän on se sama isoisä kuin ennenkin.

Lapsille sopivia tietokirjoja muistisairauksista tarvitaan. Näin lapset oppivat asennoitumaan muistisairautta sairastaviin luontevasti eivätkä yhteydet isovanhempiin katkea.

Kirjaa suositellaan vanhempien lisäksi myös päiväkoteihin ja kouluille. Pupukin muistipulmat -satukirjan avulla lapset voivat rakentaa muisti- ja ikäystävällistä maailmaa ja asenneympäristöä.

Elina Westergrén-Erkkilä: Pupukin muistipulmat. Miten kerron lapselle isovanhemman muistisairaudesta? 2018. Helsinki: Books on Demand.

Elina Westergrén-Erkkilä: Pupukin muistipulmat. Miten kerron lapselle isovanhemman muistisairaudesta? 2018. Helsinki: Books on Demand.

 

Teksti: Arja Jämsén, tietokirjailija